Sieppari ruispellossa on yhdysvaltalainen, kirjailija J.D. Salingerin kirjoittama romaani, joka ilmestyi vuonna 1951. Teoksen ensimmäinen suomennos ilmestyi vuonna 1961 Pentti Saarikosken kääntämänä ja kustannusyhtiö Tammen julkaisemana. Nykyaikaan päivitetyn version Tammi taas julkaisi vuonna 2004 ja suomennoksen oli tehnyt Arto Schroderus. Siepparia on myyty maailmanlaajuisesti yli 60 miljoonaa kappaletta ja yksin Englannissa sitä myydään vuosittain 120 000 kopiota.
Kirjan päähenkilönä seikkailee Holden Caulfield niminen 16-vuotias teinipoika, jota voisi kuvailla uniikiksi tyypiksi. Holden on paatunut tarinankertoja, valehtelija ja ihminen, joka ei osaa pitää keskittymistään yhdessä asiassa pitkää aikaa kerrallaan. Jopa teoksen nimi tulee siitä, kun päähenkilö kuvittelee supersankarin tavoin pelastavansa pikkulapsia putoamasta ruispellon lähellä sijaitsevalta kallionjyrkänteeltä. Huolimatta tavasta ryhtyä syvällisiinkin keskusteluihin tuntemattomien kanssa, voisi Caulfieldiä kuvailla uupuneeksi ja yksinäiseksi kaveriksi, joka ei saa oikein itseään niskasta kiinni. Kirjan lopussa paljastuukin, että Holden on passistettu sairaalaan – syystä.
Miljööna toimii alussa Pencey Prep-niminen arvostettu poikien sisäoppilaitos, josta Holden saa potkut huonosti hoidettujen kouluhommien takia. Juuri ennen joululomaansa päähenkilö kuitenkin kyllästyy katselemaan koulutovereidensa naamoja pienen riidan jälkeen ja päättää suunnata kohti kotikaupunkiaan New Yorkia muutaman päivän etuajassa. Nuorimies pyörii ympäri Manhattania pari päivää kertoillessaan samalla mielessään erilaisia tarinoita nykyhetkestä ja menneisyydestä. Hän tapaa vanhoja tuttujaan, sekä kohtaa monia uusia hahmoja.
Vaikka tarinan kulussa mukana kulkee pikaisesti niin prostituoitu, koulukavereita, taksikuskeja kuin kaksi nunnaakin, tärkeimmiksi sivuhenkilöiksi voisi nimetä päähenkilön rakastetun pikkusiskon Phoeben ja entisen opettajan herra Antolinin, joka saa Holdenin lopulta palaamaan ainakin pikaisesti kotiinsa. Holdenin sympaattinen ja hellyyttävä puoli ilmenee, kun hän ajattelee ikäisekseen viisasta pikkusiskoaan tai edesmennyttä pikkuveljeään.
Sieppari ruispellossa oli jo pian ilmestymisensä jälkeen yli kahdenkymmenen vuoden ajan Yhdysvalloissa sensuroitu lähinnä fundamentalististen konservatiivien toimesta, koska sen esitettiin olevan tasoton, alatyylinen ja levittävän vääränlaista arvomaailmaa. Ymmärrettävästi 1950-luvulla ja sen jälkeen ei haluttu levittää kapinallista tai sotien vastaista mielialaa. Nykyhetkeen peilattuna ei kirjaa hirveän radikaaliksi voi sanoa, vaikka Holden ikäiselleen sopivaa tapaa vastaan käyttäytyykin. Vielä vuonna 1989 Californian pikkukaupungissa teos kiellettiin luokkakäytöstä säädyttömyytensä takia. Kun John Lennonin murhaaja Mark David Chapman pidätettiin tekonsa jälkeen, hän kantoi mukanaan kopiota kirjasta. Jo varmasti siitä kritisoijat ovat saanet lisäpontta teoksen sensuroimiseksi. Nykyaikana Sieppari ruispellossa kuuluu kuitenkin osaksi hyvää yleissivistystä Yhdysvalloissa ja monet teinit joutuvat lukemaan sen koulussa. Suomessa kirjaa arvosteltiin enimmäkseen siitä, että ensimmäinen suomentaja Pentti Saarikoski oli ottanut vapauksia käännöstyössään. Kirjan mukana aikoinaan tulikin pieni luettelo käännöksessä käytetyistä slangisanoista selityksineen.
Omaa lukukokemustani en erityisesti voi hehkuttaa. Kirjaa valitessani olin vielä hyvinkin innoissani, klassikon maineeseen nousseesta kirjasta olen kuullut elämäni aikana monta kertaa, ja minusta teoksen nimikin vaikutti lupaavalta. Minäkertoja poikkeaa kuitenkin kerronnassaan niin monta kertaa sivupoluille, että loppujen lopuksi kirja on omasta mielestäni pitkäveteinen ja tylsä. Muutaman päivän venyttäminen kolmeensataan sanaan harvemmin toimii, vaikka sanoma olisi kuinka hyvä. Netistä arvosteluja luettuani kiinnostuin kirjan englannin kielisestä versioista, joka ilmeisesti poikkeaa tyyliltään suomalaisesta veljestään ja on tunnelmaltaan varsin erilainen. Holdenin haukkuessa yhteiskuntaa ja ihmisiä teennäiseksi jäin toisinaan miettimään itsekin tämän maailman menoa, vaikka tarinan julkaisemisvuosi on ollut jo 60 vuotta sitten. Vaikka kirjaa aikoinaan kritisoitiinkin kovan kielenkäytön takia, on päätarkoituksena selvästi ollut herättää keskustelua muista ongelmista. Klassikkoteokseksi kutsumisen ymmärrän ja lukemista voinkin suositella ihan yleissivistävältä kantilta kaikille teini-ikäisestä ylös päin.
